torstai 20. toukokuuta 2010
torstai 29. huhtikuuta 2010
Yhteisö, yhdessä
Mietin valtioiden ja kaupunkien mittakaavoja. Täällä Italiassa on niin paljon enemmän ihmisiä kuin Suomessa. Ja kuinka yhteisöllisyys tuntuu ja näkyy eri tavalla. Mitä se oikein on?
Esimerkiksi keskustassa käveleminen näyttäytyy täällä aivan eri tavalla tästä yhteisöllisyyden näkökulmasta… Ajatella että se voi olla paikka, jossa törmää tuttuihin, jää juttelemaan kadunkulmiin ja tällä tavalla kulkeminen paikasta toiseen ja koko elämä rytmittyy. Ihminen ei ole yksin jollain tapaa, mihin oma katse on osunut jo pienestä lähtien…auts! :D
Asun myös kaupungin historiallisessa keskustassa, jossa putiikkien omistajat tuntevat toisensa. Monet liikkeet ovat olleet saman suvun hallussa jo iät ja ajat. Jotenkin inhimillistä ja yksi syy lisää kannattaa pientä yrittäjää ison ketjun sijaan. Oman liikkeen pitämissä on samalla jotain hyvin luovaa ja elämänläheistä, kuinka se elää vuosissa ja ihmisen, ihmisten tarinoissa ja kehoissa.
Aikoinaan Islannissa asuessani minut yllätti iloinen yhteisöllisyys, ja tajusin myös aika karulla tavalla, että kotimaassani en ollut kyseistä tunnelmaa kokenut. Olin hukassa! Miten toimia? :o)
Tuon kokemuksen jälkeen olen herkistynyt haluamaan, kaipaamaan hyvää ympäristöä, johon kuuluvat nauravat kasvot ja ilomielisyys…ja kenties joku sellainen sinisilmäisyys mutta myös juurevuus ja tahdonvoima. Koska nyt tiedän: Se on mahdollista!! Se on meissä!!
Mistä ryömii välinpitämättömyys? Miksi olla hapan ja elää kuin naama tikkejä täynnä? Miksi hajottaa ja tuhota vanhaa, ja rakentaa tilalle harmaata ja laatikkomaista? Näiden vanhojen rakennusten sisällä ja vieressä tuntuu kuin minua syleilisi hyväntahtoinen jatkuvuus. Maailman elämä kulkee eteenpäin, mutta vanhassa on monesti jo tarpeeksi.
Minusta suomalaisten pitäisi olla itsekkäämpiä! Ihan kuin joku pakottaisi kehittymään, olemaan kilpailukelpoinen, rakentamaan uusia moderneja keskuksia, pysymään ydinenergian saavutuksissa mukana! Onko se joku sorron ja sodan aikainen uinuva angsti? Tarkkuutta päätöksiin, hoi! Ajatus sukupolvista on kaunis ja tärkeä. Elintärkeä.
Yksi hienon ja kauniin hetken koin aikoinaan Pispalassa, kun istuimme erään ystävän kotona naisporukalla ja keskustelimme asioista. Sukupolvien ketju nousi keskustelussa esille ja kuinka toimisimme, jotta emme siirtäisi edellisten sukupolvien talvisotia ym. itseemme ja lapsiimme. Kiitos naiset tuosta illasta! Ah!
Pöhöttävät mahat päättäjien palleilta pois, sota on ohi, ajatukset ja kehot ovat jo eri ajassa!!
Olen katsellut TV-ohjelmaa, jossa paljastetaan Italian vääryyksiä ja huijauksia.
Kuningaskuluttaja kalpenee tämän rinnalla. Kauneusleikkaus, jossa käytettiin vaarallista silikonia, ja uhri joutuu elämään kehossa vaeltelevan vieraan aineksen kanssa hamaan loppuun asti.
Työntekijät lyövät kellokorttinsa poissaolevan kaverinsakin puolesta.
Hmm…Kuinka tärkeää onkaan luottamus, jotta voi oikeasti hengittää?
Eivätkö asiat muutu ennen kuin huudetaan?
Katukäyttäytymiseni alkaa muuttua, katson minua katsovaa takaisin, tyynesti. Silmiin, ja en tee siitä sen suurempaa asiaa. Italialaisilla on yleensä aika tiukka katse, suomalaiseen makuun (?)...
Ja äänenkäyttö on myös eri luokkaa!
Koululuokka oli viime viikolla jäätelöbaarissa, tässä kotikadulla.
Oli kyllä railakas ryhmä! Mietin kuinka aikoinaan omalla ala-asteen luokkaretkellä tuo olisi ollut ennenkuulumatonta käytöstä, vai ei?
Olen alkanut levitä tänne, ja jos joku ihmettelee kolikoiden etsimismutinaani kassalla, niin sitten niin!
Juttelin portugalilaisen ystäväni kanssa juuri niistä askelista, joita ottaa yksi kerrallaan asuessaan uudessa ympäristössä. Voisiko olla niin että virallisilta näyttävät ukot (mafiosoilta) pukuineen ja aurinkolaseineen alkavat olla sellainen tavallinen näky minulle?
Kun ihastelen vastaantulevaa vanhaa naista, tuota hahmoa, kuin naamiota…onko niin että minä olen outo pällistelijä? Sellainen epäsuora? ;)
Pysähdyin katsomaan itseäni, kun olin menossa ulos kävelylle. Näytin ihan joltain taidehenkilöltä!
Henkilöltä, ei tyypiltä. Ajattelin että vaikka Tampereella olisin liian huomiota herättävä ja olo voisi olla jännän tukala, mutta täällä kadulla vaeltelee ihmisiä parhaimmissaan, tyylillä. Täällä ei ole outoa, vaikka aurinkolasit peittävät puolet naamasta :D
Se on jännä juttu kuinka ympäristö voi vaikuttaa pukeutumiseen. Monen monta päätä tulisi kääntymään, jos se paljon puhuttu tuulipuku-korkokenkä tyyppi ilmestyisi tämän kaupungin katukuvaan… pitäisiköhän…
Esimerkiksi keskustassa käveleminen näyttäytyy täällä aivan eri tavalla tästä yhteisöllisyyden näkökulmasta… Ajatella että se voi olla paikka, jossa törmää tuttuihin, jää juttelemaan kadunkulmiin ja tällä tavalla kulkeminen paikasta toiseen ja koko elämä rytmittyy. Ihminen ei ole yksin jollain tapaa, mihin oma katse on osunut jo pienestä lähtien…auts! :D
Asun myös kaupungin historiallisessa keskustassa, jossa putiikkien omistajat tuntevat toisensa. Monet liikkeet ovat olleet saman suvun hallussa jo iät ja ajat. Jotenkin inhimillistä ja yksi syy lisää kannattaa pientä yrittäjää ison ketjun sijaan. Oman liikkeen pitämissä on samalla jotain hyvin luovaa ja elämänläheistä, kuinka se elää vuosissa ja ihmisen, ihmisten tarinoissa ja kehoissa.
Aikoinaan Islannissa asuessani minut yllätti iloinen yhteisöllisyys, ja tajusin myös aika karulla tavalla, että kotimaassani en ollut kyseistä tunnelmaa kokenut. Olin hukassa! Miten toimia? :o)
Tuon kokemuksen jälkeen olen herkistynyt haluamaan, kaipaamaan hyvää ympäristöä, johon kuuluvat nauravat kasvot ja ilomielisyys…ja kenties joku sellainen sinisilmäisyys mutta myös juurevuus ja tahdonvoima. Koska nyt tiedän: Se on mahdollista!! Se on meissä!!
Mistä ryömii välinpitämättömyys? Miksi olla hapan ja elää kuin naama tikkejä täynnä? Miksi hajottaa ja tuhota vanhaa, ja rakentaa tilalle harmaata ja laatikkomaista? Näiden vanhojen rakennusten sisällä ja vieressä tuntuu kuin minua syleilisi hyväntahtoinen jatkuvuus. Maailman elämä kulkee eteenpäin, mutta vanhassa on monesti jo tarpeeksi.
Minusta suomalaisten pitäisi olla itsekkäämpiä! Ihan kuin joku pakottaisi kehittymään, olemaan kilpailukelpoinen, rakentamaan uusia moderneja keskuksia, pysymään ydinenergian saavutuksissa mukana! Onko se joku sorron ja sodan aikainen uinuva angsti? Tarkkuutta päätöksiin, hoi! Ajatus sukupolvista on kaunis ja tärkeä. Elintärkeä.
Yksi hienon ja kauniin hetken koin aikoinaan Pispalassa, kun istuimme erään ystävän kotona naisporukalla ja keskustelimme asioista. Sukupolvien ketju nousi keskustelussa esille ja kuinka toimisimme, jotta emme siirtäisi edellisten sukupolvien talvisotia ym. itseemme ja lapsiimme. Kiitos naiset tuosta illasta! Ah!
Pöhöttävät mahat päättäjien palleilta pois, sota on ohi, ajatukset ja kehot ovat jo eri ajassa!!
Olen katsellut TV-ohjelmaa, jossa paljastetaan Italian vääryyksiä ja huijauksia.
Kuningaskuluttaja kalpenee tämän rinnalla. Kauneusleikkaus, jossa käytettiin vaarallista silikonia, ja uhri joutuu elämään kehossa vaeltelevan vieraan aineksen kanssa hamaan loppuun asti.
Työntekijät lyövät kellokorttinsa poissaolevan kaverinsakin puolesta.
Hmm…Kuinka tärkeää onkaan luottamus, jotta voi oikeasti hengittää?
Eivätkö asiat muutu ennen kuin huudetaan?
Katukäyttäytymiseni alkaa muuttua, katson minua katsovaa takaisin, tyynesti. Silmiin, ja en tee siitä sen suurempaa asiaa. Italialaisilla on yleensä aika tiukka katse, suomalaiseen makuun (?)...
Ja äänenkäyttö on myös eri luokkaa!
Koululuokka oli viime viikolla jäätelöbaarissa, tässä kotikadulla.
Oli kyllä railakas ryhmä! Mietin kuinka aikoinaan omalla ala-asteen luokkaretkellä tuo olisi ollut ennenkuulumatonta käytöstä, vai ei?
Olen alkanut levitä tänne, ja jos joku ihmettelee kolikoiden etsimismutinaani kassalla, niin sitten niin!
Juttelin portugalilaisen ystäväni kanssa juuri niistä askelista, joita ottaa yksi kerrallaan asuessaan uudessa ympäristössä. Voisiko olla niin että virallisilta näyttävät ukot (mafiosoilta) pukuineen ja aurinkolaseineen alkavat olla sellainen tavallinen näky minulle?
Kun ihastelen vastaantulevaa vanhaa naista, tuota hahmoa, kuin naamiota…onko niin että minä olen outo pällistelijä? Sellainen epäsuora? ;)
Pysähdyin katsomaan itseäni, kun olin menossa ulos kävelylle. Näytin ihan joltain taidehenkilöltä!
Henkilöltä, ei tyypiltä. Ajattelin että vaikka Tampereella olisin liian huomiota herättävä ja olo voisi olla jännän tukala, mutta täällä kadulla vaeltelee ihmisiä parhaimmissaan, tyylillä. Täällä ei ole outoa, vaikka aurinkolasit peittävät puolet naamasta :D
Se on jännä juttu kuinka ympäristö voi vaikuttaa pukeutumiseen. Monen monta päätä tulisi kääntymään, jos se paljon puhuttu tuulipuku-korkokenkä tyyppi ilmestyisi tämän kaupungin katukuvaan… pitäisiköhän…
tiistai 13. huhtikuuta 2010
Balcone.
Minulla on uusi kärkkypaikka. Parveke. Pieni, mutta avaa mielenkiintoisen maailman.
Pienen ruokapaikan omistaja on kadulla usein tupakalla ja juttelee asiakkaiden ja ohikulkevien tuttujen kanssa. Jäätelöbaarin asiakkaat lipuvat ulos tyytyväisinä suut herkuissa kiinni.
”Ciao ciao, come stai?” tulvii kotiimme ja minusta tuntuu että kaikki ihmiset saavat huomionsa kadulla kulkiessaan. Ensin tuo tuntemus yllätti minut, ja kadotin jonkinlaisen rentouteni. En olekaan ilmava ja huomaamaton ulkopuolinen tarkkailija, minut bongataan ja katsotaan päästä varpaisiin.
Etenkin takkini ja kenkäni tsekataan usein nuorten italialaisten naisten toimesta. Välillä kun kasvoni ja silmäni etsitään, saattaa ohittaja olla tuijottava mies. Miten suhtautua kyseiseen katseellaan ja äännähdyksillään kommentoivaan miespuoliseen henkilöön? Koska se on koomista, ei mitenkään viehättävää tai ystävällistä. He etsivät jotain mitä eivät löydä kuin itsestään, kuinka runollista…
Tsemppiä siis heille! Muistutan itselleni, että minä olen kotini ja keskisormea voi käyttää tarvittaessa. Naama hymyssä!
Täällä viikolla naureskelin itsekseni kun koen eniten yhteyttä täällä tummaihoisiin ja koiriin. Välillä tuntuu että olen aivan ulkona kaikesta tapahtuvasta, kunnes taas tajuan että luulemani ulkoinen jäykkyys onkin itseni sisällä. Ja että sulautuminen ja rauha tapahtuvat kommunikaation kautta. Pakittaminen ja näkymättömyys koetaan outoudeksi? Voihan Tove Jansson! Tuli vaan mieleeni, jostain… ☺
Minulla on tapana seurailla ihmisiä, neutraalisti.
Kehollista olemusta, rytmiä, rauhaa, sekasortoa ja tasapainoa ihmisessä. Mikä kuljettaa kyseistä ihmistä, työntää, vetää. Väri. Energia. Tunne. Mikä tunnelma on lapsen ja aikuisen välillä? Entä vastaan kävelevässä nunnaparivaljakossa? Täällä näkee ääripäitä, niin hyvin tyylikkäitä ihmisiä, jotka päättävät miltä puolelta ohitan heidät kadulla että taas nuhjuisia kerjureita, jotka saattavat kerjätä äänetönnä tai paistatella päivää iloisessa humalassa. Toisaalta minusta tuntuu että välillä olemme vain ulkoisesti ääripäitä…
Joskus kuulen täällä kaduilla saksaa tai englantia. Tällöin tuon ihmisen olemus on erilaisempi kuin paikallisen alkuasukkaan. Turistilla on sellainen jännä jarruttava kehollinen olemus.
Rakennukset korostuvat eri tavalla hänen ympärillään, tuon ihmettelevän ihmisen heijastamassa pienuudessa.
Alkuasukkaita on myös huojentavaa seurata, sillä he touhuavat jalat maassa tässä ympäristössä.
Italialaiset ovat kuin huulet kiinni ympäristössään, mikä myös lisää kylän tuntua tässä kaupungissa.
Yhteisöllisyys on aina viehättänyt minua. Toisaalta minusta tuntuu että tiedän siitä niin kovin vähän ja toisaalta niin…onhan sillä omat puolensa tietysti…
Täällä toisten asiat ovat herkullisia puheenaiheita, kuin elämän eliksiiriä ja jaettavaa hauskutusta.
Siinä on jotain kansanomaista, kun kaksi italialaista vanhempaa signoraa, naista keskustelevat kadulla. Näky on vain modernimpi kuin silloin vuonna miekka ja kypärä, hiukset ovat nyt föönätty, kengät kiiltävät, käsissä kauppakassit ja vieressä istuu polkkatukkainen pikkukoira.
(Jonka ihan oikeasti näin eräänä päivänä!)
(Eräänä päivänä istuin puistossa auringon laskiessa ja ihastelin taivaan pehmeää väriä. Ja pikkukoira käveli ohitseni. Farkkupuvussa. Eräänä toisena päivänä kävellessäni rakkaani kanssa tuo samainen koira istui kenkäkaupan ikkunalla. Samainen puku päällä.)
Elämälle nauretaan
Aprillipäivänä ihastelin kepposta, jonka rakkaani teki äidilleen. Samainen kepponen sai tuulta allensa ja lopulta kolmas ja viimeinen uhri oli yli 80-vuotias nainen.
Kepposen idea oli postipaketti, joka oli yllättäen saapunut uhrille. Häntä oli odottamassa 370 euron lasku. Mutta lopulta puhelimitse kerrottu kepponen muuttui toiminnaksi, johon otti osaa erään talon asukkaat.
Vanha nainen sai puhelun naapuriltaan, että hänelle osoitettu paketti odotti häntä naapurin omassa asunnossa. Ja nyt naapuri kaipaili maksamaansa suoritusta paketista. Ja niin vanha nainen meni noutamaan tätä pakettia. Avattuaan paketin sisältä löytyi kala. Kepponen tuli ilmi, aprillipäivä on täällä pesce d'aprile, huhtikuun kala. Ja niin talon asukkaat saivat makeat naurut.
Tätä tarinaa oli ihana kuunnella. Sydämellä tehtyjen jekkujen kuunteleminen on itselle avartavaa…
Seuraavaa aprillia odotellessa…
Ihanaa! Olen pyöristynyt, italialainen ruokavalio alkaa siis tehdä tehtävänsä ☺
Maulla on todellakin merkitystä! Lisäksi ruoan arvostus, alkuperä ja sen laittaminen korostuvat enemmän täällä. Maun arvostamisessa ja nauttimisessa on tärkeää myös syömisen määrä.
Liiallinen mässäily alkaa puuduttaa ja itse ruoka menettää siinä samalla merkityksensä.
Pikkuisen sitä ja pikkuisen tätä…Ihan kaikessa! Hmm?
Yksi suuren suurin polku elämässä on puhumisen polku.
Ja täällä olen tajunnut olevani aika vaitelias. Yllätys!(Järkytys!)
”Maybe it is because you are Finnish…” Kappas kopsahdinko juuriini? ☺
Tämä kulttuuri missä puhutaan päällekkäin kiivaasti ja saavutetaan vielä yhteinen ymmärrys asiasta ällistyttää minua, ainakin vielä!
Alan tunnistaa kasvoja kadulla. Mustan miehen, joka lukee kirjaa ja saarnaa ääneen aukiolla.
Värikkään ja äänekkään mustalaisnaisen, joka kerjää kadulla. Lelukaupan siron myyjättären. Farkkupukuisen koiran.
Ja niin aistini terävöityvät ja Suomen talvesta lentäneenä en voi vieläkään uskoa vastaleikatun ruohikon tuoksua ja puihin ilmestyneitä kukkia…
Pienen ruokapaikan omistaja on kadulla usein tupakalla ja juttelee asiakkaiden ja ohikulkevien tuttujen kanssa. Jäätelöbaarin asiakkaat lipuvat ulos tyytyväisinä suut herkuissa kiinni.
”Ciao ciao, come stai?” tulvii kotiimme ja minusta tuntuu että kaikki ihmiset saavat huomionsa kadulla kulkiessaan. Ensin tuo tuntemus yllätti minut, ja kadotin jonkinlaisen rentouteni. En olekaan ilmava ja huomaamaton ulkopuolinen tarkkailija, minut bongataan ja katsotaan päästä varpaisiin.
Etenkin takkini ja kenkäni tsekataan usein nuorten italialaisten naisten toimesta. Välillä kun kasvoni ja silmäni etsitään, saattaa ohittaja olla tuijottava mies. Miten suhtautua kyseiseen katseellaan ja äännähdyksillään kommentoivaan miespuoliseen henkilöön? Koska se on koomista, ei mitenkään viehättävää tai ystävällistä. He etsivät jotain mitä eivät löydä kuin itsestään, kuinka runollista…
Tsemppiä siis heille! Muistutan itselleni, että minä olen kotini ja keskisormea voi käyttää tarvittaessa. Naama hymyssä!
Täällä viikolla naureskelin itsekseni kun koen eniten yhteyttä täällä tummaihoisiin ja koiriin. Välillä tuntuu että olen aivan ulkona kaikesta tapahtuvasta, kunnes taas tajuan että luulemani ulkoinen jäykkyys onkin itseni sisällä. Ja että sulautuminen ja rauha tapahtuvat kommunikaation kautta. Pakittaminen ja näkymättömyys koetaan outoudeksi? Voihan Tove Jansson! Tuli vaan mieleeni, jostain… ☺
Minulla on tapana seurailla ihmisiä, neutraalisti.
Kehollista olemusta, rytmiä, rauhaa, sekasortoa ja tasapainoa ihmisessä. Mikä kuljettaa kyseistä ihmistä, työntää, vetää. Väri. Energia. Tunne. Mikä tunnelma on lapsen ja aikuisen välillä? Entä vastaan kävelevässä nunnaparivaljakossa? Täällä näkee ääripäitä, niin hyvin tyylikkäitä ihmisiä, jotka päättävät miltä puolelta ohitan heidät kadulla että taas nuhjuisia kerjureita, jotka saattavat kerjätä äänetönnä tai paistatella päivää iloisessa humalassa. Toisaalta minusta tuntuu että välillä olemme vain ulkoisesti ääripäitä…
Joskus kuulen täällä kaduilla saksaa tai englantia. Tällöin tuon ihmisen olemus on erilaisempi kuin paikallisen alkuasukkaan. Turistilla on sellainen jännä jarruttava kehollinen olemus.
Rakennukset korostuvat eri tavalla hänen ympärillään, tuon ihmettelevän ihmisen heijastamassa pienuudessa.
Alkuasukkaita on myös huojentavaa seurata, sillä he touhuavat jalat maassa tässä ympäristössä.
Italialaiset ovat kuin huulet kiinni ympäristössään, mikä myös lisää kylän tuntua tässä kaupungissa.
Yhteisöllisyys on aina viehättänyt minua. Toisaalta minusta tuntuu että tiedän siitä niin kovin vähän ja toisaalta niin…onhan sillä omat puolensa tietysti…
Täällä toisten asiat ovat herkullisia puheenaiheita, kuin elämän eliksiiriä ja jaettavaa hauskutusta.
Siinä on jotain kansanomaista, kun kaksi italialaista vanhempaa signoraa, naista keskustelevat kadulla. Näky on vain modernimpi kuin silloin vuonna miekka ja kypärä, hiukset ovat nyt föönätty, kengät kiiltävät, käsissä kauppakassit ja vieressä istuu polkkatukkainen pikkukoira.
(Jonka ihan oikeasti näin eräänä päivänä!)
(Eräänä päivänä istuin puistossa auringon laskiessa ja ihastelin taivaan pehmeää väriä. Ja pikkukoira käveli ohitseni. Farkkupuvussa. Eräänä toisena päivänä kävellessäni rakkaani kanssa tuo samainen koira istui kenkäkaupan ikkunalla. Samainen puku päällä.)
Elämälle nauretaan
Aprillipäivänä ihastelin kepposta, jonka rakkaani teki äidilleen. Samainen kepponen sai tuulta allensa ja lopulta kolmas ja viimeinen uhri oli yli 80-vuotias nainen.
Kepposen idea oli postipaketti, joka oli yllättäen saapunut uhrille. Häntä oli odottamassa 370 euron lasku. Mutta lopulta puhelimitse kerrottu kepponen muuttui toiminnaksi, johon otti osaa erään talon asukkaat.
Vanha nainen sai puhelun naapuriltaan, että hänelle osoitettu paketti odotti häntä naapurin omassa asunnossa. Ja nyt naapuri kaipaili maksamaansa suoritusta paketista. Ja niin vanha nainen meni noutamaan tätä pakettia. Avattuaan paketin sisältä löytyi kala. Kepponen tuli ilmi, aprillipäivä on täällä pesce d'aprile, huhtikuun kala. Ja niin talon asukkaat saivat makeat naurut.
Tätä tarinaa oli ihana kuunnella. Sydämellä tehtyjen jekkujen kuunteleminen on itselle avartavaa…
Seuraavaa aprillia odotellessa…
Ihanaa! Olen pyöristynyt, italialainen ruokavalio alkaa siis tehdä tehtävänsä ☺
Maulla on todellakin merkitystä! Lisäksi ruoan arvostus, alkuperä ja sen laittaminen korostuvat enemmän täällä. Maun arvostamisessa ja nauttimisessa on tärkeää myös syömisen määrä.
Liiallinen mässäily alkaa puuduttaa ja itse ruoka menettää siinä samalla merkityksensä.
Pikkuisen sitä ja pikkuisen tätä…Ihan kaikessa! Hmm?
Yksi suuren suurin polku elämässä on puhumisen polku.
Ja täällä olen tajunnut olevani aika vaitelias. Yllätys!(Järkytys!)
”Maybe it is because you are Finnish…” Kappas kopsahdinko juuriini? ☺
Tämä kulttuuri missä puhutaan päällekkäin kiivaasti ja saavutetaan vielä yhteinen ymmärrys asiasta ällistyttää minua, ainakin vielä!
Alan tunnistaa kasvoja kadulla. Mustan miehen, joka lukee kirjaa ja saarnaa ääneen aukiolla.
Värikkään ja äänekkään mustalaisnaisen, joka kerjää kadulla. Lelukaupan siron myyjättären. Farkkupukuisen koiran.
Ja niin aistini terävöityvät ja Suomen talvesta lentäneenä en voi vieläkään uskoa vastaleikatun ruohikon tuoksua ja puihin ilmestyneitä kukkia…
torstai 8. huhtikuuta 2010
allora.
Kun irrottautuu siitä elämänpiiristä, jossa on kasvanut ja kokenut eniten asioita,
uudessa oleminen ja eläminen saavat läsnäolon korostumaan aivan eri tavalla.
Lisäksi kirjoittamisen merkitys astuu tomerasti esille. Kokemus kohtaa ajatuksen, oma äidinkieli saa uuden merkityksen ja jatkaa matkaansa hassusti muokkaantuen.
Hullunkuriset iki-omat uudissanat ja sanajärjestykset tervetuloa!
Eräänä päivänä jonottaessani poliisiasemalla muiden ulkomaalaisten kanssa, tajusin kuinka tämänkin karun näkymän, missä ihmiset jonottavat tuntitolkulla lupia ja kaiken maailman virallisuuksia, kohtaaminen on tärkeää.
Vaikka löysinkin itsestäni loppua kohden ärsyyntyneen, sähköisen jonotusjärjestelmän kannattajan Kelan nöyrtynyt hiljaisuus on kyllä aivan jotain muuta…
Loppujen lopuksi aloin jo paasata kuinka ihmiset alkavat menettää inhimillisyytensä rippeet, ohittelevat ja menettävät itsekunnioituksensa. Sitä mukaa toisetkin alkavat näyttäytyä vain esteiltä tässä harmaassa viidakossa.
Ja tajusin itsessäni, että näin vain yhden osan todellisuutta tässä tilassa, italialaisella poliisiasemalla.
Suomalaisena minulla on myös niin paljon helpompaa, saan olla iloisesti liikkuvainen, sulautua enemmän tähän todellisuuteen EU-kansalaisena. Ikioma onnenarpani, hohhoi…
Se tuntuu niin oudolta, miten minulla voi olla enemmän oikeuksia. Kaikki me ollaan luuta ja nahkaa.
Mmmm…kuinka ihanaa olisi tuoda suomen nuoria luokkaretkelle näihin oloihin. Unohtaa karkkitehtaat ja huvipuistot!!
Mietityttää…olemmeko onnekkaita pohjoisen eläjinä? Voisimmeko kallistua rikkaudestamme ja loputtomasta tyytymättömyydestämme katsomaan mitä on elämä maahanmuuttajalle? Siirtää pikku hiljaa painoa toiselle kankulle, kun istumme aarrearkun päällä? Että alkuperä voi määrittää minkälaista kohtelua saa?
Valmistusmaani on Suomi. Eiku maapallo.
Paisuen kokemuksista
On jännittävää hahmottaa Euroopan menoa täältä Pohjois-Italiasta käsin. Ja myös tutkailla koko maailmaa!
Miten elämä piirtyy, kiertyy ja kaartelee täällä…hmm…
Viikko sitten maanantaina julkistettiin aluevaalien tulokset ja Italian poliittinen ilmapiiri valkeni minullekin hieman enemmän.
Tämän Veneton alueen ääniharava oli Pohjoisen liitto, fasistinen ja rasistinen puolue.
Että ou jee ja uu la laa! Ihan uskomatonta seurata kuinka tämäkin voi siis olla mahdollista.
Miten tähän on päästy? Ja onko tämä jollain tapaa tapahtumassa muuallakin? No niinhän se taitaa olla..
Täällä puhutaan ja kiistellään paljon enemmän asioista, joka sinänsä on hyvä.
Mutta kuinka paljon se on edistyksellistä ja kuinka paljon takapajuista?
Odotan innolla että osaan sanallistettua itseäni italiaksi! Sittenpä tiedän taas enemmän hehe!
Pääkoppa herätys!
Totta puhuen olen ollut aika nukuksissa Suomen politiikan suhteen, ja nyt olen raottanut silmiäni hieman enemmän, täällä Italiassa. Lisäksi olen hahmottanut enemmän maiden välisiä yhteyksiä.
Välillä uuden kielen kuuleminen puuroutuu päässä ja kaipaa kunnon keskustelua, olla osallinen ruokapöydän hurjassa debatissa, jossa käsien ja kasvojen yhteistyö tanssivat sanojen kanssa. Haha!
Toisaalta oppiminen tapahtuu koko ajan ja huomaamattaan ymmärtääkin enemmän ja enemmän. Haaveilin kirjakaupassa lukevani italian kielellä vaikka mitä!!
Havahduin myös siihen, että ne ihmiset jotka edustavat radikaalimpaa, vasemmistolaisempaa ja liberaalimpaa suuntaa, tekevät työtä aivan eri asenneympäristössä kuin esimerkiksi Suomessa.
Kunnioitan heitä, joilla on voimaa ja tietotaitoa. Mieleeni hiipii välillä sana ”taistelu” …asioista taistellaan täällä!
On hurjaa seurata kuinka aggressiivisuus ravistelee keskusteluita TV:ssä. Keskustelun kulttuuri johon minä olen tottunut…onko se pikemmin hiljaisuuden ja arvaamisen kulttuuri? Lauantain lottovoittoa odotellessa? Hehe!
Mietin myös voinko ulkomaalaisena olla vapaampi? Ja taas voidaanko minut hyväksyä?
Kuinka paljon politiikalla on voimaa vaikuttaa elämääni? Millaisena vallitseva poliittinen suuntaus näkee minut? Olisi niin mielenkiintoista kuulla miten tuo vallassa oleva puolue haluaa rakentaa parempaa yhteiskuntaa.
Pubblicità
Jäin koukkuun Amici-kisaan, joka on tv-ohjelma italialaisista nuorista lahjakkuuksista.
Monikuukautinen kilpailu sai päätöksensä viime viikolla. Suosikkimme loisti tulkinnallaan ja tuntui varmalta kisan voittajalta. Mutta e-hei! Ohjelma sai kummia käänteitä ja suureksi yllätykseksi voittaja olikin aivan toinen. Seuraavana päivänä paljastui että koko juttu oli etukäteen sovittu…
Häviäjä edusti kisassa uutta persoonallista henkeä, naisen oikeutta tuoda tunteensa ilmi koristelematta ja niiailematta. Hän pomppi ja sai puuskia esiintyessään, mahtavaa!
Kenties tuo oli sitten too much. Täällä kun ohjelmissa miehillä ovat puvut päällä ja pitkillä naikkosilla hieman jotain rintojen ja alapään kohdalla. Välillä kamara zoomaa heiluvaan takamukseen, ja sitä miettii että ”Mitä???”. Ja sitten taas takaisin Vatikaaniin. Mitäs paavilla on sanottavaa…
Maassa maan tavalla?
Italiassa asuminen tuo aivan uutta ulottuvuutta ajatukseen paremmasta maailmasta.
Joka maassa on omat ummehtuneet nurkkansa ja valtaapitävät ahneat. Mutta myös oma katukulttuurinsa. Rakastan ostaa vihanneksia ja hedelmiä torilta, tänään söimme sisilialaista melonia, nami! Mi piace frutta! ja tomaatit ai ai ai!
Koen että Italia ja tämä lähiympäristö opettavat minua koko ajan. Sitä haluankin elämältä.
Omat hauskat kiksinsä tuovat vieraan kulttuurin erot omaan suomalaiseen vapaan kasvatuksen ja kumman, nöyrän elämisen malleihin. Kaikkihan on vain sipaisua ja subjektiivista mitä koen, mutta omassa elämässäni suurta. Ei pitäisi koskaan vähätellä, miten kohtelemme toinen toisiamme, muttei myöskään elää kaikkea liialti punniten ja harkiten. Minä löydän itsestäni helposti nuo molemmat puolet. Mikä on kohteliasta, saa myös aivan uuden merkityksen. Vaikeneminen ei toimi täällä J
Löysin hengitykseni joogatunnilla tässä muutoksen salpaavassa huumassa,
ja kuinka se taitaa olla jonkinlainen perusta kaikelle elämälle. Kuinka paljon hyvää se saisikaan aikaan jos yhä useampi eläisi enemmän hengityksensä kanssa…
Entä suomalainen habitus? Maailmankansalaisuus? Kaikesta huolimatta haluan edistää hyvää muhevaa kasvualustaa ja sitä jotain ihanaa, yhteistä naurua…
Tilaa:
Kommentit (Atom)
