Balcone.

Minulla on uusi kärkkypaikka. Parveke. Pieni, mutta avaa mielenkiintoisen maailman.
Pienen ruokapaikan omistaja on kadulla usein tupakalla ja juttelee asiakkaiden ja ohikulkevien tuttujen kanssa. Jäätelöbaarin asiakkaat lipuvat ulos tyytyväisinä suut herkuissa kiinni.
”Ciao ciao, come stai?” tulvii kotiimme ja minusta tuntuu että kaikki ihmiset saavat huomionsa kadulla kulkiessaan. Ensin tuo tuntemus yllätti minut, ja kadotin jonkinlaisen rentouteni. En olekaan ilmava ja huomaamaton ulkopuolinen tarkkailija, minut bongataan ja katsotaan päästä varpaisiin.
Etenkin takkini ja kenkäni tsekataan usein nuorten italialaisten naisten toimesta. Välillä kun kasvoni ja silmäni etsitään, saattaa ohittaja olla tuijottava mies. Miten suhtautua kyseiseen katseellaan ja äännähdyksillään kommentoivaan miespuoliseen henkilöön? Koska se on koomista, ei mitenkään viehättävää tai ystävällistä. He etsivät jotain mitä eivät löydä kuin itsestään, kuinka runollista…
Tsemppiä siis heille! Muistutan itselleni, että minä olen kotini ja keskisormea voi käyttää tarvittaessa. Naama hymyssä!

Täällä viikolla naureskelin itsekseni kun koen eniten yhteyttä täällä tummaihoisiin ja koiriin. Välillä tuntuu että olen aivan ulkona kaikesta tapahtuvasta, kunnes taas tajuan että luulemani ulkoinen jäykkyys onkin itseni sisällä. Ja että sulautuminen ja rauha tapahtuvat kommunikaation kautta. Pakittaminen ja näkymättömyys koetaan outoudeksi? Voihan Tove Jansson! Tuli vaan mieleeni, jostain… ☺

Minulla on tapana seurailla ihmisiä, neutraalisti.
Kehollista olemusta, rytmiä, rauhaa, sekasortoa ja tasapainoa ihmisessä. Mikä kuljettaa kyseistä ihmistä, työntää, vetää. Väri. Energia. Tunne. Mikä tunnelma on lapsen ja aikuisen välillä? Entä vastaan kävelevässä nunnaparivaljakossa? Täällä näkee ääripäitä, niin hyvin tyylikkäitä ihmisiä, jotka päättävät miltä puolelta ohitan heidät kadulla että taas nuhjuisia kerjureita, jotka saattavat kerjätä äänetönnä tai paistatella päivää iloisessa humalassa. Toisaalta minusta tuntuu että välillä olemme vain ulkoisesti ääripäitä…
Joskus kuulen täällä kaduilla saksaa tai englantia. Tällöin tuon ihmisen olemus on erilaisempi kuin paikallisen alkuasukkaan. Turistilla on sellainen jännä jarruttava kehollinen olemus.
Rakennukset korostuvat eri tavalla hänen ympärillään, tuon ihmettelevän ihmisen heijastamassa pienuudessa.
Alkuasukkaita on myös huojentavaa seurata, sillä he touhuavat jalat maassa tässä ympäristössä.
Italialaiset ovat kuin huulet kiinni ympäristössään, mikä myös lisää kylän tuntua tässä kaupungissa.
Yhteisöllisyys on aina viehättänyt minua. Toisaalta minusta tuntuu että tiedän siitä niin kovin vähän ja toisaalta niin…onhan sillä omat puolensa tietysti…
Täällä toisten asiat ovat herkullisia puheenaiheita, kuin elämän eliksiiriä ja jaettavaa hauskutusta.
Siinä on jotain kansanomaista, kun kaksi italialaista vanhempaa signoraa, naista keskustelevat kadulla. Näky on vain modernimpi kuin silloin vuonna miekka ja kypärä, hiukset ovat nyt föönätty, kengät kiiltävät, käsissä kauppakassit ja vieressä istuu polkkatukkainen pikkukoira.
(Jonka ihan oikeasti näin eräänä päivänä!)
(Eräänä päivänä istuin puistossa auringon laskiessa ja ihastelin taivaan pehmeää väriä. Ja pikkukoira käveli ohitseni. Farkkupuvussa. Eräänä toisena päivänä kävellessäni rakkaani kanssa tuo samainen koira istui kenkäkaupan ikkunalla. Samainen puku päällä.)

Elämälle nauretaan
Aprillipäivänä ihastelin kepposta, jonka rakkaani teki äidilleen. Samainen kepponen sai tuulta allensa ja lopulta kolmas ja viimeinen uhri oli yli 80-vuotias nainen.
Kepposen idea oli postipaketti, joka oli yllättäen saapunut uhrille. Häntä oli odottamassa 370 euron lasku. Mutta lopulta puhelimitse kerrottu kepponen muuttui toiminnaksi, johon otti osaa erään talon asukkaat.
Vanha nainen sai puhelun naapuriltaan, että hänelle osoitettu paketti odotti häntä naapurin omassa asunnossa. Ja nyt naapuri kaipaili maksamaansa suoritusta paketista. Ja niin vanha nainen meni noutamaan tätä pakettia. Avattuaan paketin sisältä löytyi kala. Kepponen tuli ilmi, aprillipäivä on täällä pesce d'aprile, huhtikuun kala. Ja niin talon asukkaat saivat makeat naurut.
Tätä tarinaa oli ihana kuunnella. Sydämellä tehtyjen jekkujen kuunteleminen on itselle avartavaa…
Seuraavaa aprillia odotellessa…

Ihanaa! Olen pyöristynyt, italialainen ruokavalio alkaa siis tehdä tehtävänsä ☺
Maulla on todellakin merkitystä! Lisäksi ruoan arvostus, alkuperä ja sen laittaminen korostuvat enemmän täällä. Maun arvostamisessa ja nauttimisessa on tärkeää myös syömisen määrä.
Liiallinen mässäily alkaa puuduttaa ja itse ruoka menettää siinä samalla merkityksensä.
Pikkuisen sitä ja pikkuisen tätä…Ihan kaikessa! Hmm?

Yksi suuren suurin polku elämässä on puhumisen polku.
Ja täällä olen tajunnut olevani aika vaitelias. Yllätys!(Järkytys!)
”Maybe it is because you are Finnish…” Kappas kopsahdinko juuriini? ☺
Tämä kulttuuri missä puhutaan päällekkäin kiivaasti ja saavutetaan vielä yhteinen ymmärrys asiasta ällistyttää minua, ainakin vielä!

Alan tunnistaa kasvoja kadulla. Mustan miehen, joka lukee kirjaa ja saarnaa ääneen aukiolla.
Värikkään ja äänekkään mustalaisnaisen, joka kerjää kadulla. Lelukaupan siron myyjättären. Farkkupukuisen koiran.
Ja niin aistini terävöityvät ja Suomen talvesta lentäneenä en voi vieläkään uskoa vastaleikatun ruohikon tuoksua ja puihin ilmestyneitä kukkia…