Yhteisö, yhdessä

Mietin valtioiden ja kaupunkien mittakaavoja. Täällä Italiassa on niin paljon enemmän ihmisiä kuin Suomessa. Ja kuinka yhteisöllisyys tuntuu ja näkyy eri tavalla. Mitä se oikein on?

Esimerkiksi keskustassa käveleminen näyttäytyy täällä aivan eri tavalla tästä yhteisöllisyyden näkökulmasta… Ajatella että se voi olla paikka, jossa törmää tuttuihin, jää juttelemaan kadunkulmiin ja tällä tavalla kulkeminen paikasta toiseen ja koko elämä rytmittyy. Ihminen ei ole yksin jollain tapaa, mihin oma katse on osunut jo pienestä lähtien…auts! :D
Asun myös kaupungin historiallisessa keskustassa, jossa putiikkien omistajat tuntevat toisensa. Monet liikkeet ovat olleet saman suvun hallussa jo iät ja ajat. Jotenkin inhimillistä ja yksi syy lisää kannattaa pientä yrittäjää ison ketjun sijaan. Oman liikkeen pitämissä on samalla jotain hyvin luovaa ja elämänläheistä, kuinka se elää vuosissa ja ihmisen, ihmisten tarinoissa ja kehoissa.

Aikoinaan Islannissa asuessani minut yllätti iloinen yhteisöllisyys, ja tajusin myös aika karulla tavalla, että kotimaassani en ollut kyseistä tunnelmaa kokenut. Olin hukassa! Miten toimia? :o)
Tuon kokemuksen jälkeen olen herkistynyt haluamaan, kaipaamaan hyvää ympäristöä, johon kuuluvat nauravat kasvot ja ilomielisyys…ja kenties joku sellainen sinisilmäisyys mutta myös juurevuus ja tahdonvoima. Koska nyt tiedän: Se on mahdollista!! Se on meissä!!
Mistä ryömii välinpitämättömyys? Miksi olla hapan ja elää kuin naama tikkejä täynnä? Miksi hajottaa ja tuhota vanhaa, ja rakentaa tilalle harmaata ja laatikkomaista? Näiden vanhojen rakennusten sisällä ja vieressä tuntuu kuin minua syleilisi hyväntahtoinen jatkuvuus. Maailman elämä kulkee eteenpäin, mutta vanhassa on monesti jo tarpeeksi.
Minusta suomalaisten pitäisi olla itsekkäämpiä! Ihan kuin joku pakottaisi kehittymään, olemaan kilpailukelpoinen, rakentamaan uusia moderneja keskuksia, pysymään ydinenergian saavutuksissa mukana! Onko se joku sorron ja sodan aikainen uinuva angsti? Tarkkuutta päätöksiin, hoi! Ajatus sukupolvista on kaunis ja tärkeä. Elintärkeä.
Yksi hienon ja kauniin hetken koin aikoinaan Pispalassa, kun istuimme erään ystävän kotona naisporukalla ja keskustelimme asioista. Sukupolvien ketju nousi keskustelussa esille ja kuinka toimisimme, jotta emme siirtäisi edellisten sukupolvien talvisotia ym. itseemme ja lapsiimme. Kiitos naiset tuosta illasta! Ah!
Pöhöttävät mahat päättäjien palleilta pois, sota on ohi, ajatukset ja kehot ovat jo eri ajassa!!

Olen katsellut TV-ohjelmaa, jossa paljastetaan Italian vääryyksiä ja huijauksia.
Kuningaskuluttaja kalpenee tämän rinnalla. Kauneusleikkaus, jossa käytettiin vaarallista silikonia, ja uhri joutuu elämään kehossa vaeltelevan vieraan aineksen kanssa hamaan loppuun asti.
Työntekijät lyövät kellokorttinsa poissaolevan kaverinsakin puolesta.
Hmm…Kuinka tärkeää onkaan luottamus, jotta voi oikeasti hengittää?
Eivätkö asiat muutu ennen kuin huudetaan?

Katukäyttäytymiseni alkaa muuttua, katson minua katsovaa takaisin, tyynesti. Silmiin, ja en tee siitä sen suurempaa asiaa. Italialaisilla on yleensä aika tiukka katse, suomalaiseen makuun (?)...
Ja äänenkäyttö on myös eri luokkaa!
Koululuokka oli viime viikolla jäätelöbaarissa, tässä kotikadulla.
Oli kyllä railakas ryhmä! Mietin kuinka aikoinaan omalla ala-asteen luokkaretkellä tuo olisi ollut ennenkuulumatonta käytöstä, vai ei?
Olen alkanut levitä tänne, ja jos joku ihmettelee kolikoiden etsimismutinaani kassalla, niin sitten niin!

Juttelin portugalilaisen ystäväni kanssa juuri niistä askelista, joita ottaa yksi kerrallaan asuessaan uudessa ympäristössä. Voisiko olla niin että virallisilta näyttävät ukot (mafiosoilta) pukuineen ja aurinkolaseineen alkavat olla sellainen tavallinen näky minulle?
Kun ihastelen vastaantulevaa vanhaa naista, tuota hahmoa, kuin naamiota…onko niin että minä olen outo pällistelijä? Sellainen epäsuora? ;)

Pysähdyin katsomaan itseäni, kun olin menossa ulos kävelylle. Näytin ihan joltain taidehenkilöltä!
Henkilöltä, ei tyypiltä. Ajattelin että vaikka Tampereella olisin liian huomiota herättävä ja olo voisi olla jännän tukala, mutta täällä kadulla vaeltelee ihmisiä parhaimmissaan, tyylillä. Täällä ei ole outoa, vaikka aurinkolasit peittävät puolet naamasta :D
Se on jännä juttu kuinka ympäristö voi vaikuttaa pukeutumiseen. Monen monta päätä tulisi kääntymään, jos se paljon puhuttu tuulipuku-korkokenkä tyyppi ilmestyisi tämän kaupungin katukuvaan… pitäisiköhän…